Oli vuosi 2009, olin juuri eronnut narsisti poikaystävästäni ja mietin miten tästä eteenpäin. Miten minulle voi käydä näin?
Vuodet vierähti ja sain itseni jälleen hyvinvoivaksi, itseeni luottavaksi, monipuolisen elämän omaavaksi, iloiseksi itsekseni.
Tapasin yhteisten tuttujen kautta miehen.. Ajattelin, että tämä ei voi olla todellista, nytkö minua todellakin palkitaan kaikista menneisyyden kärsimyksistä aina pettämisestä parisuhdeväkivaltaan. Mies oli kaikinpuolin täydellinen ja olin onnellisempi kuin ehkä koskaan. Puhuimme paljon, luottamuksesta ja menneisyyden aiheuttamista arvista, jotka eivät koskaan ehkä parane täysin.
Keskustelujen kautta opin luottamaan mieheen 115 % ja olin aivan varma, että vaikka suhde joskus kaatuisi, mitään tarpeettoman ilkeää tai pahaa ei tule tapahtumaan.
Ja kuinkas sitten kävikään? Seurasi ehkä elämäni suurin petos, sisältäen uuden naisen, yhtäkkisen täydellisen hylkäämisen ja tämän kaiken hierominen täysin vasten kasvojani.
Kaikki se mihin olin uskonut ja luottanut hävisi pienen pienessä hetkessä. Ja taas ollaan yksin. Joo, ystäviä on (kiitos heistä ja heille), mutta silloin kun oma ihminen puuttuu, on yksin. Kaikki ne tulevaisuuden haaveet, mietinnät siitä, enkö sitten kuitenkaan tuntenut tätä ihmistä, tekikö hän tämän tahallaan? Sillä tavalla, jonka tiesi minua eniten loukkaavan.
Ja tästä päästään otsikkoon: "onko elämä todellakin vain paskaa?" Voiko olla niin, että osa meistä on luotu tähän maailmaan pettymään kerta toisensa jälkeen ja testiryhmäksi sille paljonko kärsimystä yksi ihminen pystyy kokemaan.
Seuraa kuuluista kliseet: "hän ei ansainnut sinua", "hän ei tiennyt mitä menetti", "sinä et ansainnut tuollaista." Mitäpä sitten, jos minä ansaitsekin tälläistä, jos jokaisesta pienestä onnen hetkestä on tarkoitus seurata moninkertaista kärsimystä ja pahaa mieltä? Hän ei ansainnut minua?? Mitä ihmettä, minä olin jo hänen..
Kysymys kuuluukin, kuinka monta kertaa ihminen pystyy keräämään itsensä uudestaan ja aina vaan uudestaan kasaan?
